Aurinkoisena lauantaina juhlistimme suvun kesken valmistumistani. Halusin, että juhlapaikka on rento ja minun näköiseni. Juhlimme siis jokilaiva Svarte Rudolfissa, joka on parkkeerattu Aurajoen varteen. Kiitos juhlajärjestelyistä kuuluu äidille, jolla pysyy aina kaikki langat käsissään!
Sonja oli myös askarrellut automatkalla seilorihattuja paperista - hatunnoston arvoinen suoritus!
Äiti piti suloisen puheen ja sain lahjaksi, tai no säilytettäväkseni, nämä liilat kengät, jotka ovat aikoinaan olleet ensimmäiset kenkäni. Liilat ja tyylikkäät. Liila on ollut all-time-favorite-lempivärini.
Oli hauska huomata, että kaikki olivat panostaneet seilori-teemaan pukeutumisessaan: raitaa ja sini-puna-valkoista!
Svarten saaristolaispöytä oli todella herkullinen ja kaikkien masut tulivat täyteen.
Juhlissa oli ihanan lämmin ja rento tunnelma - just sellainen, että kun päivää muistelee, niin hymy nousee huulille. Samalla fiilis oli myös hieman haikea: olen hyvästellyt ajatuksissani Turkua jo koko toukokuun ajan. Hyvästien jättäminen Turulle ei ole ollut kovin helppoa, varsinkaan nyt kun kaupunki puhkeaa kesäksi kukkaan. Toisaalta olen utelias ja onnellinen uuden elämäntilanteen sekä muuton kynnyksellä.
Jokilaivalta siirryimme vielä puistoon piknikille, sillä eihän kesän ensimmäisenä kunnon hellepäivänä vain voi kököttää sisätiloissa.
Ira oli oli taikonut koko porukalle muhevat suklaamuffinssit. Suomalaisia mansikoita ei vielä saanut Turun kauppatorilta, joten piti tyytyä ruotsalaisiin. Maku oli silti täydellinen!
Aurinko helli ihoa ja mieltä.
Olen säästänyt tätä pulloa spesiaalia hetkeä varten, ja nyt sain vihdoin poksauttaa tän!
Sain valmistujaislahjaksi muun muassa hulahula-vanteen. Laura ja Andreas koittivat havainnollistaa parihulahulavanteilua. Vaikeampaa miltä näyttää :)
Lopulta Aino osoittautui porukan hulahula-vanteen pyörityksen kruunaamattomaksi mestariksi. Hän pyöritti sitä iisisti vaikka vartin ajan putkeen - itsehän sain pyöritettyä vannetta sen huimat 5 kierrosta ja sitten maan vetovoima aina nappasi kiinni vanteesta.
Yhtäkkiä ihan puskista - siis kirjaimellisesti - paikalle pamahti tämä huiluniekka. Sinisessä viitassaan ja kiharissa hiuksissaan, vyöllä roikkumassa puumiekkoja ja nokkahuiluja.
Hänen avauslaininsa oli: "Saanko esittää teille vähän keskiaikaista musiikkia tai nokkahuiluakrobatiaa?" Siinä vaiheessa mun ja siskoni Iran ilmeet olivat näkemisen arvoiset. Kuvassa tämä miekkonen soittaa kahdella nokkahuilulla "Oodi ilolle". Hänellä oli biisitoivelista mukana, jossa tarjolla olisi ollut myös mm. Leijat ja Paranoid.
Hauskinta oli, että juhlavieraat luulivat tämän olleen tilattu esitys. Tehdään nyt vielä kaikille selväksi: ei ollut. Mutta onhan tämäkin eräänlaista korkeakulttuuria. Ja sinänsä ihan piristävä ajatus tuoda nokkahuiluviihdettä piknik-seurueille puistoihin. Mut kaikista maailman instrumenteista, nokkahuilu!?
Loppuillasta ympyrä sulkeutui, ja palasimme vielä istuskelemaan jokilaivoille.
Ihana päivä, nyt säilön kaikki muistot ja hyvät energiat purkkiin ja otan sieltä tarvittaessa nokareita keskellä pimeää marraskuuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit kommentoida ajatuksia omalla nimelläsi, kirjautuneena käyttäjänä tai anonyyminä.