Valokuvanäyttely: Hannes Heikura - We walk alone ja Dark zone

Kävin eilen Salon Taidemuseo Veturitallissa Hannes Heikuran valokuvanäyttelyissä We walk alone ja Dark zone. Jälkimmäinen näyttely on jatkumoa ensin mainitulle. Jälkimmäisen kuvat keskittyvät enemmän henkilökuviin, vaikka molempia näyttelyitä yhdistääkin yksinäisyyden teema.

Onni oli puolellani, sillä ehdin parahiksi juuri alkaneelle yleisöopastuskierrokselle. 

”Yksinäisyys on universaalia”, totesi näyttelyn asiantunteva opas. Heikuran kuvat herättävät ajatuksia ja pohdimmekin niitä yhdessä oppaan kanssa. Heikuran valokuvat ovat mustavalkoisia ja viestittävät erilaisia näkemyksiä yksinäisyyden kokemisesta. Kuka tahansa voi tuntea yksinäisyyttä, vaikka ympärillä olisikin perhe ja ystäviä ja vaikka kuuluisikin työyhteisöön. Jokaisella on hetkiä, jolloin tuntee olevansa ihmisten keskelläkin yksin – itse tunnen niitä yllättävän usein.

Heikura ei ole halunnut lähteä kehittämään kuvilleen symboliikkaa nimien avulla. Hän on käyttänyt teosten nimissä ainoastaan kuvaushetken ajankohtaa ja paikkaa. Hän antaa teostensa puhua itse katsojalle. Mielestäni katsojan on kuitenkin haastavaa, lähes mahdotonta sijoittaa valokuvia ilman nimiä mihinkään tiettyyn aikakauteen, kaupunkiin tai kaupunginosaan. Kuvat ovat ajattomia ja paikattomia, mikä vahvistaa entisestään niiden sanomaa. Kuvat ovat kuitenkin tuoreita, ne on kuvattu vuosina 2010-2012.

© Hannes Heikura, Helsinki 14.11.2011 12:09, sarjasta We Walk Alone. Kuva Salon Taidemuseon pressipankista.

© Hannes Heikura, Helsinki 06.07.2012 16:23, sarjasta We Walk Alone. Kuva Salon Taidemuseon pressikuva.

Heikuran kuvissa sattumalla on iso rooli. Vahvoissa valokuvissa on onnistuttu kiteyttämään oleellinen: yksi valonhäivähdys, taivaalla lentävä lokki, peililasin heijastus, ohiajaneen auton vesiräiskähdys vasten kasvoja, kadunkulkijan ilme lätäkön heijastuksen kautta… Hetkiä, joissa paitsi sattumalla myös rautaisella osaamisella ja hyvällä näkemyksellä on osuutensa. 

© Hannes Heikura, Keskuskatu, 24.03.2010 klo 12:08 sarjasta Dark Zone. Kuva Salon Taidemuseon pressikuva.

© Hannes Heikura, Temppeliaukio, 06.06.2010 klo 20:55 sarjasta Dark Zone. Kuva Salon Taidemuseon pressikuva.

Osaamisensa ja kokemuksensa Heikura on kerännyt lehtikuvaajana ja vuodesta 2012 lähtien freelance-kuvaajana sekä valokuvataiteilijana, vaikkei hän itse hauakaan lokeroida itseään. Hänelle valokuvauksessa tärkeää on dokumentaarisuus, todellisuus, kerronnallisuus  ja outous. Outoudella Heikura tarkoittaa sitä, että kuvan tulisi luoda arvoituksia, jotka jäävät katsojan mieleen pyörimään. Hänen oppi-isänään on toiminut mm. Arno Rafael Minkkinen, jota pidän suuressa arvossa. Olen aiemmin saanut nähdä legendaaristen valokuvaajien, kuten Steve McCurryn ja Minkkisen, näyttelyitä Veturitallissa muutama vuosi takaperin.

Mikäli Heikuran ajatukset valokuvaajan työstä tai näyttelyn teemoista kiinnostaa syvemmin, voit katsoa allaolevan taiteilijan haastattelun:

Käyn nykyään katsomassa noin viisi kertaa vuodessa katsomassa laadukkaita kuvataiteen näyttelyitä. Taideakatemian opiskelijayhdistyksen tiedottajana toimiessani kävin lähes viikottain katsomassa taideakatemialaisten luomia näyttelyitä. Näyttelyissä käydessäni pyrin yleensä kuulemaan myös opastetun kierroksen. Koen siten pääseväni taiteilija ajatusmaailmaan paremmin käsiksi kuin vain lukemalla näyttelyn esittelytekstejä. Kierroksen jälkeen kierrän näyttelyn vielä rauhassa läpi, seuranani vain omat ajatukseni. Hienointahan on aina silloin, kun osuu paikalle samaan aikaan itse taiteilijan kanssa!

Heikuran näyttely on ehdottomasti kokemisen ja näkemisen arvoinen. Saloon huristelee Turusta vain puoli tuntia ja Helsingistäkin puolessatoista tunnissa, joten kannattaa ehtiä näkemään näyttely ennen sen päättymistä 31.3. Myös opiskelijan kukkaro kiittää: opiskelijat pääsevät Salon Taidemuseoon kahdella eurolla ja opastus oli ilmainen. Muilta liput museoon maksavat neljä euroa. Mikäli suunnittelet päiväretkeä Saloon, kannattaa tsekata sattuman värittämät vinkkini kaupunkiin täältä.

Vinkki! Taitelija on kuulemma itse paikalla valottamassa kuviensa tausta-ajatuksia sunnuntaina 17.3. kello 14.

U R A - ja kuinka suunnitella sitä

Kiteytin ylläolevaan kuvaan tämän päivän ydinajatukset, jotka mieleeni jäivät Mikael Jungnerin uran suunnittelemista käsitelleestä puheenvuorosta  European Job Day / Kampus -seminaarissa Turussa:

• Asenne
• Luovuus
• Intohimo
• Ainutlaatuisuus
• Oma-aloitteisuus ja 
• Sattuma.

Nämä määreet auttavat saavuttamaan unelmien työn ja siinä sivussa, aivan huomaamatta myös työuran.

Tosin Jungner totesi puheenvuorossaan, että on hedelmällisempää ja opettavaisempaa olla töissä kauhukirjan sivusta repäistylle huonolle pomolle kuin kiltille, mukavalle ja osaavalle esimiehelle. Ja jos perinteinen urapolku ahdistaa, kannustaa Jungner miettimään yrittäjäksi ryhtymistä. "Elintason laskua ei edes huomaa, kun siirtyy opiskelijasta suoraan yrittäjäksi", letkauttaa Jungner.

Kaikki lähtee kuitenkin Jungnerin mukaan liikkeelle oman osaamisen ja ainutlaatuisuuden tiedostamisesta. Miten erotun massasta? Mitä sellaista minulla on, jota samalla koulutuksella varustetulta, muodollisesti pätevä kaverilta uupuu? Miksi käyttää kravaattia kun kaikki muutkin käyttävät? Jungner ehdottaakin oman bucket-listan tekoa. Eli listaa siitä, mitä haluaa saavuttaa ennen kuin heittää lusikan nurkkaan.

Sen jälkeen, kun kykenee jo tunnistamaan omat vahvuutensa, heikkoutensa ja tavoitteensa, on hyvä taito pysähtyä tunnistamaan erilaisia ihmistyyppejä lähipiiristään ja  työkavereistaan. Hedelmällisen työnteon ilmapiirin - hyvin erilaistenkin persoonien kanssa - voi luoda oivaltamalla sen seikan,  että eri ihmisillä on erilaiset työskentelytavat sekä tavat motivoitua ja olla toisten kanssa. Oivallettuamme tämän erilaisuuden hienouden ja antaessamme aitoa arvostusta sille, voimme synnyttää toimivia tiimejä.

Jungnerin neuvo on pistää kaikki panokset siihen, mitä oikeasti haluaa saavuttaa. Ja kun jotain haluaa, pitä sitä haluta kunnolla. Eikä "sitku", "mutku", "jos", "vähän" tai "ehkä". Jos se on vaikka työpaikka uudelta toimialalta, niin ei kannata hakuammunnalla lähetellä laimeasti ja silloin tällöin hakemuksia rekrypankkien viidakkoon. Ei. Vaan ennemminkin yhdellä rykäyksellä laatia hakupaperit ja referenssit kuntoon, aktivoida oma verkostonsa, suhtautua työnhakuun täydellä intohimolla ja vähintään 100%:n panostuksella. Jungner antaa tästä hauska esimerkin: jos etsit aktiivisesti neulaa heinäsuovasta, saatat löytää jotain vielä parempaa, vaikka maatalon kauniin tyttären.

Jungner korostaa urakehitykseen ja elämään yleisestikin vaikuttavaa seikkaa - sattumaa.  Koskaan ei voi tietää, mitä nurkan takaa löytää. Joten kannattaa ihmeessä avata uusia ovia ja kurkata itse mitä oven takaa paljastuu.

Sattumaa käsittelen lisää tässä postauksessa. Päädyin kirjoittamaan aiheesta kohdattuani mielenkiintoisia sattumia tänä samaisena keskiviikkona. Olen pohtinnut, että ehkä sattumat ovatkin osa arkipäiväistä elämääni, enkä vain havainnoi niitä tai osaa nimetä niitä sattumiksi. Että elämä itse asiassa muodostuu peräkanaa asetetuista sattuma-palikoista. Tai kenties silmäni vain aukenivat vihdoin tänään oltuaan rähmässä ja puoliummessa tähän asti?

Olisi mielenkiintoista kuulla teidänkin ajatuksia ura-aiheesta. Kuten:
Oletko unelmatyössäsi? Onko unelmatyötä olemassa? Miksi teet työtä - onko se vain puurtamista elannon eteen vai kenties kutsumus? Mikä on ollut urallasi opettavaisinta? Uskallatko tavoitella ja toteuttaa päämääriäsi? Mikä on antoisaa tai vaikeaa urasuunnittelussa?

terkuin,
keittiöpsykologi Veera

Sattumien summa

Uskon sattuman mahtavaan voimaan. Monopolissakin Sattuma-kortti on se mielenkiintoisin kortti: tuleeko sieltä pennosia vai jotain epämieluisaa? Sattumasta ei koskaan tiedä, ja siksi se onkin niin kiehtova ilmiö. Se vaanii jokaisen kulman takana, joten on pidettävä silmät auki ja korvat höröllä.

Sattuma on ollut tämän päiväni kantava teema ja olen tullut ajatelleeksi sitä monesta eri näkökulmasta. 

Onnekkaita sattumia on tänään osunut kohdalleni useampia kuin normikeskiviikkona.

Aamuni alkoi Turun Biocityssä pidetyssä European Job Day / Kampus -seminaarissa, jonka pääpuhuja Mikael Jungner käsitteli työuraa ja sen rakentamista. Jungner kertoi omakohtaisin kokemuksin höystettynä siitä, miten urakehitystä määrittävät usein sattumat. Yksi asia johtaa toiseen. Hänenkin urallaan sattuma näytteli isoa roolia. Lisää ajatuksiani Jungnerin puheenvuorosta voit halutessasi lukea täältä.

Ystävän kanssa herkutellun lounaan jälkeen hyppäsin junaan kohti Saloa, työhaastatteluun. Saloon saapuessaan ei voi välttyä näkemästä Salon yhtä monumenttia: jättiläismäistä viljasiiloa.

Keskustelimme myös työhaastattelussa siitä, miten sattumat ja hyvin erilaistenkin elämänkokemusten hyödyntäminen vie usein uralla eteenpäin. Jokainen työ ja tilaisuus voi avata uusia ovia ja tuoda uusia haasteita. Haastattelu meni mukavasti ja odotankin inspiroituneena sen tuloksia nyt lähiaikoina.

Satuin poikkeamaan ohimennen Salon sisustustaloon.

 

Huomasin pian, että jaan saman sisustusfilosofian liikkeen omistajan Pepin kanssa; kaiken ei tarvitse olla uusinta uutta, vaan sisustuksessa tulee ennemminkin olla kerroksellisuutta. Sisustajan tulee myös muistaa kestävän kehityksen arvot: vanhan näkeminen uudessa valossa, tuunaus ja innovatiivisuus yhdistelemisessä. Tämä ajatus näkyy myös Pepin liikkeessä: huolella valittuja, kauniita tuotteita ja laadukkaita merkkejä. Tässä muutamia makupaloja liikkeestä:

Peppi oli muutenkin valloittava persoona ja pian mutustelimmekin jo suklaakonvehteja yhdessä.

 Häneltä sain kimmokkeen mennä nauttimaan kahvihetkestä salolaiseen Cafe Makuun tien toiselle puolen. Kiitos Peppi - you made my day!

Cafe Maku jätti todella hyvän maun suuhun. Kahvilassa on pöytiintarjoilu - jota arvostan suuresti nykyisessä kiirekulttuurissa, jossa lattet napataan lennosta mukaan ja juodaan tärisevässä bussissa tai juosten matkalla palaveriin. 

Kahvilan wlan toimii yhtä moitteettomasti kuin asiakaspalvelukin. Lupsakka ja osaava henkilökunta auttoi valitsemaan runsaalta listalta parhaan leivän: ollessani epävarma kastikkeen mausta, kuljetettiin keittiöstä ystävällisesti pieni ennakkomaistiainen kyseistä kastiketta päätöksen helpottamiseksi. Valinnanvaikeuksien jälkeen pääsin kuitenkin yhteisymmärrykseen mielihalujeni sekä makuaistini kanssa ja tilasin lopulta mozzarella-kolmioleivän, suklaakakkua ja suuren suuren latten. Tilaus meni nappiin! 

Oletteko pysyneet laskuissa mukana, monesko kerta tämä on, kun napsin kuvia herkullisista kakuista? Ehkä 100?

Cafe Maku tarjoilee Turun kahvipaahtimon kahveja, jotka sulavat suussa. Nautittuaan kupillisen kahvia, voi myös ostaa pussillisen tuota ruskeaa kultaa kotiinviemisiksi.

Viihdyin omien ajatusteni ja latte-kupin äärellä niin kauan, että ajantaju meinasi kadota. Havahduttuani syvistä mietteistäni, päätin olla kiirehtimättä Turun junalle. Turha hötkyily pois: ehtiihän sitä tunninkin päästä. Tai kahden. Päätin siis toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni nähdä Hannes Heikuran valokuvia livenä. Cafe Mausta sain selkeääkin selkeämmät ohjeet, miten löytäisin tieni perille Salon Taidemuseo Veturitalliin.

Sattumia oli tarjolla myös valokuvaaja Hannes Heikuran valokuvanäyttelyissä We walk alone ja Dark Zone. Onni oli puolellani, sillä viikon ainoa yleisöopastus oli juuri tänään keskiviikkona. Myös opiskelijan kukkaro kiitti: opiskelijat pääsevät Taidemuseoon kahdella eurolla. 

Heikuran kuvissa sattumalla on iso rooli. Vahvoissa valokuvissa on onnistuttu kiteyttämään oleellinen: yksi valonhäivähdys, taivaalla lentävä lokki, ohiajaneen auton vesiräiskähdys vasten kasvoja, kadunkulkijan ilme lätäkön heijastuksen kautta… Hetkiä, joissa paitsi sattumalla myös rautaisella osaamisella ja hyvällä näkemyksellä on osuutensa.

Heikuran näyttely on ehdottomasti kokemisen ja näkemisen arvoinen. Saloon huristelee Turusta vain puoli tuntia ja Helsingistäkin puolessatoista tunnissa, joten kannattaa ehtiä näkemään näyttely ennen 31.3.

Vinkki! Taitelija on kuulemma itse paikalla valottamassa kuviensa tausta-ajatuksia sunnuntaina 17.3. kello 14. Näyttelystä voit lukea lisää täältä ja katsoa Hannes Heikuran haastattelun täältä.

Salo-päivä oli iloisten ja ajatuksia herätelleiden sattumusten päivä. Salo saa minulta ruusuja etenkin ihanista ihmisistään. Suorastaan häkellyin siitä, miten avoimia, puheliaita ja sydämellisiä ihmisiä tielleni osui päivän aikana. 

Salolaisen kukkakaupan portailla ohikulkijaa piristi kimppu tulppaaneja

Ainoat risut, joita Salolle jätän on se, että työllisyystilanne on melko huolestuttava. Kiinteistönvälitystoimistojen ikkunat pursuivat myynnissä olevia koteja. Toivonkin Salon työllisyystilanteelle pikaista piristysruisketta. Salolaisten yrittäjien asenne on kyllä kohdillaan – ainakin jos tätä itsevarmaa ja hauskuuttavaa kehysliikkeen kylttiä on uskominen...

Ulkopaikkakuntalaisen ja turistin silmin vaikutti siltä, että salolaisilla yrittäjillä on hyvä draivi päällä ja usko niin omaan tekemiseensä kuin aurinkoisempaan tulevaisuutenkin. Juuri sellaista asennetta tarvitaan nyt. Kenties myös tämä uutinen piristää montaa salolaista.

Sattuman täyteisiä päiviä kaikille!

PS. Bongasin oikeasti ihan aidon risukasan kaupungin keskustasta, liikennevalojen vierestä. Vai olikohan se tilataideteos, jota en vain turkulaisena hiffannut? Onkohan Salon symboliset risukasat  konkretisoitu pukemalla ne kaupunkitaiteen muotoon, eh? Mitä luulette?

Tunnethan nämä kolme?

Eettiset merkit asettavat kehitysmaiden raaka-aineiden tuotannolle vaatimuksia kuten lapsityövoiman käytön kielto, ympäristön huomioiminen, työolosuhteet ja tuottajan tuotteestaan saama korvaus. Lue, mitä eettiset merkit tarkoittavat.

Rainforest Alliance

• Merkin juuret ovat sademetsien monimuotoisuuden suojelussa. Merkin kriteerit painottuvat ympäristövaatimuksiin, kuten ekosysteemin ja villieläinten suojeluun, veden käyttöön, maaperän suojeluun ja kestäviin viljelymenetelmiin.
• Myös työoloille asetetaan vaatimuksia. Lapsi- ja pakkotyövoiman käyttö on kielletty.
• Tunnetuimpia Rainforest Alliance sertifioituja tuotteita ovat banaanit, kahvi, tee ja kaakao.
• Merkkiä myöntää yhdysvaltalainen Rainforest Alliance -järjestö.
• www.rainforest-alliance.org

UTZ

• Sertifiointi syntyi tukemaan kahvinviljelijöitä, nykyään piirissä on myös muita tuotteita, kuten tee ja kaakao.
• Tarkoitus kehittää viljelymenetelmiä ympäristön ja ihmisten kannalta kestävämmäksi sekä kehittää viljelijöiden ammattitaitoa ja raaka-aineiden laatua, jotta heillä on paremmat mahdollisuudet elättää itsensä viljelyllä.
• UTZ-sertifikaattia myöntää hollantilainen järjestö ja kriteerien valvonta on eriytetty ulkopuolisille valvontayhtiöille.
• www.utzcertified.org

Reilu kauppa

• Sertifikaatti painottaa kehitysmaiden viljelijöiden parempaa toimeentuloa ja tähtää köyhyyden vähentämiseen kaupan avulla.
• Erikoispiirteenä minimihinta, jonka tarkoitus on turvata viljelijöille kohtuullinen toimeentulo maailmanmarkkinoiden heilahdellessa.
• Lapsi- ja pakkotyövoiman käyttö on kielletty ja työolojen on oltava turvalliset. Tuotannolle asetetaan myös ympäristökriteereitä.
• Merkkiä näkee muun massa kahvipaketeissa, banaaneissa, kaakao- ja sokeripaketeissa sekä riisi- ja pähkinähyllyssä.
• Suomessa Reilun kaupan merkkiä myöntää Reilun kaupan edistämisyhdistys ry. Kriteerien noudattamista valvoo ulkopuolinen valvontayhtiö.
• www.reilukauppa.fi

LÄHDE:

Koonnut: Tiina Leppiniemi

Kuva: Eettisten merkkien kotisivut

Kaunista itänaapurista

Se on valkoinen ja mielenkiintoisen mallinen. Sen kyljessä on halkoja ja kaulassa oksia.

Ystäväni Aino muisti, että olen hulluina kauniisiin pulloihin, niinpä sain häneltä lahjoituksena vanhan venäläisen luomuvodkapullon (tyhjänä).

Hyödynnän vanhoja pulloja muun muassa maljakoiksi kukille tai kynttilänjalkoina.  

Tämä kaveri on reissannut Suomeen itänaapuristamme ja kotiutunut nyt olohuoneeseemme. 

Muistakaa, että kauneutta on kaikkialla ympärillämme - on vain osattava nähdä se.

 Aurinkoista alkanutta viikkoa kaikille! 

Meanwhile in Finland

Überfest 2013 - Psychedilly Circus

Pikkulinnut lauloivat, että maaliskuussa Turussa on luvassa neonvärejä ja psykedeliaa.

Ilmassa on jo aistittavissa jännittynyttä surinaa tämän vuoden Überfestin tiimoilta!

Viime vuonna lanseerattu Überfest-bilekonsepti ei jää seinäruusuksi Turun tapahtumakattauksessa tänäkään vuonna. Turun Taideakatemian opiskelijoiden organisoima tapahtuma keräsi viime vuonna 900 juhlijaa, jotka pääsivät reivaamaan legendaarisen DJ Elliot Nessin tahtiin jaetun Berliinin hengessä.

 Tänä vuonna Überfest Psychedilly Circus lupailee turkulaisille juhlijoille uv-valojen loistetta ja glowstickejä. 

Kurkkaa promovideo ja osallistu itse tapahtumaan 7/3/2013 The Monkeyssa kahden viikon päästä.

See you there!

Näyttelijä Lauri Tilkanen on kyllä lisättävä VARMASTI PURJEHTII - kategoriaan.
Hän on luvattoman komea. Itse hän on asian kanssa täysin sujut suhtautuen siihen olan kohautuksella ja keskittyen mieluummin omaan työhönsä, näyttelemiseen.

Haluan jakaa kanssanne City-lehden Maria Petterssonin kirjoittaman henkilöhaastattelun Tilkasesta.

Lauri Tilkanen - syntisen kaunis mies

Näyttelijä Lauri Tilkanen on maalaispoika, joka tahtoo pahistella. 

Hän ei haluaisi puhua ulkonäöstään, mutta kaikki muut haluavat.

Näyttelijä Lauri Tilkanen ei näytä tyytyväiseltä. Hän on juuri kuullut, miten helmikuun puolivälissä ensi-iltansa saavaa Härmä-elokuvaa markkinoidaan. Tilkanen on elokuvan pääosassa, mutta markkinoinnin pääosassa eivät ole Tilkasen näyttelijänkyvyt.

Palataan ärsytyksen syyhyn hieman tuonnempana. Ensin siirrytään Varsinais-Suomeen, lamavuoteen 1992. 5-vuotias Lauri Tilkanen asuu maatalossa vanhempiensa ja kolmen sisaruksen kanssa. Hän ei halua isona näyttelijäksi. Hän on päättänyt ryhtyä laulavaksi kokiksi.

"Lapsena mulla oli tapana herätä aamuviideltä ja laittaa koko perheelle aamiaista. Lauloin myös lapsikuorossa, joten päättelin, että sopivaa olisi yhdistää nämä kaksi."

Perhe ja lapsikuoro sijaitsivat 2500 asukkaan Karinaisissa, nelisenkymmentä kilometriä Turusta koilliseen. Ennen Tilkasta Karinaisista on tullut yksi kuuluisa ihminen, kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen. Niinpä elokuvatähteys ei ollut erityisopettajan ja rehufirman omistajan pojalle ensimmäinen uravaihtoehto. 

Kuten iso osa pienten paikkojen nuorista miehistä, hänkin harrasti urheilua: hiihtoa, yleisurheilua, koripalloa ja jääkiekkoa. Ala-aste kului jäähallissa, yläasteen luokka oli jääkiekkopainotteinen, pikkuveli päätyi opiskelemaan jääkiekkovalmentajaksi.

Teatteri pelasti Tilkasen jääkiekolta vuonna 1998, kun hän 11-vuotiaana pestautui ensin Turun Vartiovuoren teatteriin, sitten Turun Nuoreen Teatteriin. Teini-ikä kului sahatessa Turun ja Karinaisten väliä: kahdeksaksi kouluun, sieltä suoraan Turkuun harjoituksiin, kymmeneltä kotiin, kuuden vuoden ajan.

"Asuin Karinaisissa, elin Turussa."

Aikataulu oli rankka, mutta edes tällainen omistautuminen teatterille ei vakuuttanut kaikkia siitä, että Tilkasesta tulisi ammattinäyttelijä. Helsinki ja Teatterikorkeakoulu olivat pikkukylän pojalle henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Hän harkitsi seuraavansa isoveljensä jäljissä kauppakorkeakouluun, mutta "tuli järkiinsä".

"Kerroin opolle hakevani Teatterikorkeakouluun. Opo nauroi päin naamaa ja sanoi, että ’sä et tule koskaan pääsemään sisään’."

Otettuaan nolostuneelta opolta vastaan ylioppilaslakin ja onnittelut Teatterikorkeaan pääsemisestä Tilkanen muutti Helsinkiin. Hän jakoi kalliolaisen kaksion yhdessä luokkatoverinsa, näyttelijä Leo Honkosen kanssa, eli riisillä ja tonnikalalla ja totutteli elämään näyttelijäopiskelijana ja helsinkiläisenä.

Maaseutu ei tosin lähtenyt miehestä yhtä nopeasti kuin mies maaseudulta. Tilkanen osallistuu yhä mielellään perheen maanviljelyyn. Ohra ja timotei odottavat taas ensi kesänä.

"Ei siitä mitään rahaa tule nykyään, pitäisi olla EU-tukien piirissä. Se on harrastus, jota tehdään rakkaudesta maahan. Pellolla painaminen on hyvää vastapainoa näyttelijäntyölle."

Tilkanen saa tosin painaa pellolla myös leipätyössään. Suomessa tehdään luultavasti väkilukuun suhteutettuna maailman eniten maaseudulle sijoittuvia elokuvia, ja varmasti maailman eniten Pohjanmaalle sijoittuvia elokuvia, sellaisia kuin Härmä.

"Epookissa on se riski, että pannaan vaan historialliset vaatteet päälle ja sitten ollaan kuin kesäteatterissa. Pelkäsin, että Härmästä voisi tulla pönötyselokuva, mutta onneksi ei tullut."

Härmän kuvakieli iskee siihen Suomi-nostalgiaan, josta ammentavat niin We Love Helsingin iskelmätanssit kuin perussuomalaisten kaihoama kansallisromantiikkakin. Peltoja, jokimaisemaa, elovenatyttöjä, lihaksikkaita miehiä metsätöissä.

"Mun mielestä Härmä ei oo yhtään maalaisromanttinen!" Tilkanen väittää.

"Siinä mennään syvälle henkilöiden mielenmaisemaan."

Mielenmaisemaan pääsyä avitti boot camp, jolle näyttelijät osallistuivat ennen viime kesän kuvauksia. He asuivat museossa ja kuuntelivat murretta cd:ltä.

"Vaikein lause oli ’Me mennähän maahanpanijaasihin’. Se ei mennyt oikein millään."

Näyttelijät hengailivat ajanmukaisissa asuissa, söivät aitohärmäläisiä ruokia ja opettelivat puukkotappelua.

Se näyttääkin hienolta: kun Tilkanen ja Mikko Leppilampi iskevät yhteen, kyseessä ei ole mikään kliininen tomcruisepieksäntä. Tappelu on räkäistä ja sotkuista puuhaa.

Lisäksi Tilkanen opetteli ratsastamaan, sillä elokuvaan kuuluu kohtaus, jossa hän painaa kiitolaukkaa hiekkatiellä. Harjoitus maksoi itsensä takaisin.

"Laukkasin ilman satulaa lakeuden keskellä auringon laskiessa. Kohtauksessa piti olla hädissään ja ahdistunut. Toivottavasti naamasta ei näy, mitä ajattelen: ’Tää on aivan käsittämättömän siistiä ja mä teen tätä työkseni, wo-hoo!’."

Jos suomalaisen elokuvan pääparin nainen on vaalea ja mies tumma, tavataan taivastella, että tässä ovat Tauno Palon ja Ansa Ikosen reinkarnaatiot. Useimmiten se ei pidä paikkaansa, mutta tällä kertaa Tilkasen ja Pamela Tolan ulkoisessa olemuksessa on jotain samaa. Mutta vain ulkoisessa: Palo kuulemma inhosi Ikosta aluksi. Viime kesän kuvauksissa tavanneet Tilkanen ja Tola asuvat jo avoliitossa.

Palon lailla Lauri Tilkanen on kiistämättömän komea. Kroppa on urheilijan, ripset ovat pitkät ja tummat, kiharaa tukkaa (jota Tilkanen koskettelee koko ajan) on paljon. Hän on niin hyvännäköinen, että kun tämän lehden kuvaukset oli saatu päätökseen, kuvaaja ja AD – jotka sentään katselevat kauniita ihmisiä työkseen – jäivät kymmeneksi minuutiksi ihmettelemään, kuinka hyvännäköinen tämä oikeastaan olikaan.

Tilkasta oudoksuttaa puhua ulkonäöstään.

"Olen saanut tehdä monipuolisia rooleja. Ehkä jotkut ajattelevat, että olen saanut roolit ulkonäön avulla, mutta kyllä työ puhuu puolestaan. En mä oikeastaan haluaisi puhua mun ulkonäöstä."

Mutta muut haluavat. Esimerkiksi Härmän tekijät. Kerrotaan Laurille, miten Härmää markkinoidaan toimittajille:

"Pääosassa on Lauri Tilkanen. Se on erittäin lääh, seuraava tyttöjen kuolauksen kohde, todella kuuma. Ja elokuvassa näkyy Laurin pylly."

Tilkanen on hetken hiljaa. Hän näyttää siltä, että alkaa joko nauraa tai raivota, mutta ei tee lopulta kumpaakaan.

"No aha."

Takapuolen sijaan Härmässä kannattaa kuitenkin tapittaa Tilkasen silmiä. Kun hänen hahmoaan, kylän rikkaimman talon kuopusta, on potkittu kunnolla päähän, Tilkanen katsoo suoraan kameraan. Yleisö nojautuu vaistomaisesti taaksepäin. Katse on karmiva, sellainen josta saa painajaisia. Katseessa on vihaa ja väkivaltaa, mutta silmien takana pilkahtaa ihmisparka, syntinen saatana kurja. Tilkanen tykkää näytellä pahiksia, ja tämä on pahistelukatse par excellence. Se on elokuvan paras kohta, hetki jolloin kiltiltä ja tunnolliselta kuopukselta keittää yli.

Kunnolla Tilkanen pääsi tylyttämään edellisessä elokuvassaan, jatkosotaan sijoittuvassa Hiljaisuudessa. Se pyörii vielä, ja vilkasta on muutenkin. Tilkanen on tehnyt elokuvaroolin suunnilleen kerran vuodessa. Hiljaisuus tuli teattereihin viime vuonna, Paha perhe vuonna 2010 ja Skavabölen pojat 2009. Teatterin puolella cv:ssä killuvat muun muassa Cyrano de Bergerac, Grease, West Side Story sekä – ja tämä viimeinen vähän nolostuttaa Tilkasta – nimirooli Pekka Töpöhännässä. Tampereen Työväen Teatterin Ota syliin -näytelmässä Tilkanen teki "ehkä vaikeimman roolinsa" 17-vuotiaana poikana, joka aloittaa suhteen keski-ikäisen naisen kanssa. Esityksiä piti olla vielä helmikuussa, mutta ne peruttiin. Niinpä Tilkaselle jäi enemmän aikaa treenata seitsemää rooliaan Ryhmäteatterin Huolimattomissa. Junassa Helsingin ja Tampereen välillä hän kirjoittaa lopputyötään, näytelmää isästä ja pojasta, jotka ovat molemmat näyttelijöitä.

"Jos näyttelijäntyöt joskus loppuvat, voisin yrittää näytelmäkirjailijan ammattia."

Jotkut valitsevat suunnitelma B:ksi jonkin stabiilin ammatin, jossa riittää varmasti töitä: opettaja, lääkäri tai sairaanhoitaja. Niiden rinnalla Tilkasen näytelmäkirjailija kuulostaa aika villiltä. Vielä huolta töiden loppumisesta ei kuitenkaan ole. Tilkanen antaa ymmärtää, että töitä riittää ja valitakin voi.

 Tilkanen on helpottunut, ettei ensi kesäksi ole tarjottu rooleja.

"Olen luvannut ja vannonut, etten mene ensi kesänä mihinkään. Pidän kesälomaa ensimmäisen kerran yhteentoista vuoteen. Menen vaikka vanhempien pelloille."

Niin paljon töitä ei kuitenkaan ole, että olisi varaa suututtaa kollegoita. Suomen teatteri- ja elokuvapiirit ovat pienet, eikä Tilkanen halua vahingossakaan astua kenenkään varpaille. Hän ei halua nimetä suosikkiohjaajaansa, ei lempivastanäyttelijöitään, ei unelmaleffatiimiä, ei projekteja, joista on kieltäytynyt, ei edes niitä näytelmiä ja rooleja, joissa haluaisi tulevaisuudessa näytellä.

"En mä uskalla sanoa kenen kanssa haluaisin tehdä elokuvaa."

Yhden teatteriohjaajan hän sentään mainitsee. Tilkanen pitää vuotta vanhemman Lauri Maijalan tavasta tehdä yhteiskunnallista teatteria. Hänen mielestään nykyiset parikymppiset ovat vapaita 70-luvun teatterin ylipolitisoitumisen taakasta. Taiteilijoiden ryhmittyminen Pekka Haaviston taakse on hänen mielestään hyvä asia. Siellä hän on itsekin.

"Mun mielestä on hienoa, että ihmiset on avoimesti ehdokkaiden takana ja tukena. Seuraan politiikkaa ja keskustelen siitä paljon ystävieni kanssa. Hyvä, että taiteilijat ovat aktivoituneet poliittisesti."

Tilkanen ei kuitenkaan halua kertoa, miksi hän pitää Haavistoa parempana kuin Niinistöä.

"Musta on tärkeää, että me näyttelijät otetaan teatterin keinoin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Meidän tehtävä on herättää keskustelua."

Mitkä ovat sellaisia asioita, joita Tilkanen pitää tärkeinä tai joihin hän haluaisi ottaa kantaa?

"Mä en nyt lähtis sanomaan tähän mitään."

Siis hetkinen? Taiteilijoiden pitää ottaa kantaa, mutta Tilkanen ei sano yhtään asiaa, jota pitäisi tärkeänä tai johon hän haluaisi ottaa kantaa?

"Joo, en mä nyt kommentoi. En halua puhua politiikasta julkisesti vaan pitää näkemykset yksityisasiana. Vaikutan mieluummin teatterin kautta", Tilkanen sanoo ja näyttää taas tyytymättömältä.

 Hänen kanssaan kannattaa puhua teatterista, mutta ei pyllyistä tai politiikasta.

Lähde: City 3/2012 teksti

Jutun valokuvat: © Jenni Häyrinen, tsekkaa myös Jennin herkullinen ruokablogi Liemessä.