 |
| Uusi kello näyttää yhdellä vilkaisulla, mitä kello on Suomessa ja Ruotsissa. |
Kun aloitin koulun pikkutyttönä, sain mummoltani lahjaksi punaisen rannekellon.
Se oli silloin ison tytön tunnusmerkki. Kannoin sitä ylpeänä, vaikken oikein osannut lukea sitä, saati hahmottaa aikaa tai aikatauluttaa omia tekemisiäni.
Käytin kelloa aina ja kaikkialla. Parhaisiin kavereihini tuolloin lukeutui rasavillejä poikia, joiden kanssa oli ihanaa roikkua puissa, pelata poliisia ja rosvoa sekä kaivaa ojia ja puroja. Siinä hutakassa sattui ja tapahtui. Lopulta kello kesti minun menoani vain alle vuoden. Viimeinen pisara sille oli kun dippasin sitä vahingossa vesitynnyrissä pelatessamme vesisotaa.
Nyt kun mietin sitä kelloani, voin todeta sen olleen tuolloin minulle enemmänkin egon jatke kuin todella tarpeen. Lapsuudessa kaikki on niin iisiä, muut aikatauluttavat elämäsi.
Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin löysin Tukholman Urban Outfittersiltä aivan tajuttoman ihanan kellon (kuvassa). Rakastuin siihen ensi-silmäyksellä – kello oli niin kaunis. Minun oli tullut aika hankkia itselleni rannekello kolmentoista vuoden tauon jälkeen. Nyt totuttelemme kellon kanssa toinen toisiimme.
Pakko myöntää. Vieläkään en ole oppinut sitä liikettä, että nostaisin hihaa ja kurkkaisin mitä kello on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit kommentoida ajatuksia omalla nimelläsi, kirjautuneena käyttäjänä tai anonyyminä.