Olen syntynyt kulinaristien sukuun.
Sitä ei voi kieltää. Sukumme on ihanan iso ja laajalle levittäytynyt.
Aina kokoontuessamme vietämme tuntikausia syöden ja herkutellen.
Ruoka herättää intohimoja. Ruoka on aina tuonut ihmisiä yhteen.
Lapsena kummastelin kuinka aikuiset jaksoivat istua ruokapöydässä syöden syöden syöden. Silloin suhtautumiseni ruokaan oli kovin erilainen, konkreettinen. Silloin piti syödä, jotta taas jaksoi juosta ja leikkiä.
Nykyään syön nautinnon vuoksi ja voin rehellisesti todeta: elän syödäkseni.
Olen myös huomannut, että uskaltaudun yhä enenevässä määrin maistelemaan uusia makuja.
Aiemmin oliivit, tumma suklaa, viini, raejuusto, paprika ja pesto olivat pelottavia kummajaisia.
Nykyään popsin niitä kaikkia nautinnolla.
Suomessa nuukuus on koettu hyveeksi ja ylenpalttista herkuttelua on katseltu pahalla.
Väitän kuitenkin, että suomalaiset ovat kautta aikain olleet luovia herkuttelijoita.
Tarina kertoo, että kun runoilija Runebergiin iski makeannälkä, pyysi hän vaimoltaan Fredrikalta herkkuja. Heidän kaappinsa olivat kuitenkin lähes tyhjät. Kätevänä naisena Fredrika keksi pyöräyttää leivoksen niistä aineista, joita hänellä sattui olemaan - korppujauhoista, keksinmuruista, vehnäjauhoista ja manteleista. Päälle vielä sokerikuorrute ja loraus rommia viinakaapista, voilá! Uusi kansallisleivos oli syntynyt.
Herkullista Runebergin päivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit kommentoida ajatuksia omalla nimelläsi, kirjautuneena käyttäjänä tai anonyyminä.